Sinä saatanan kone älä hyydy
29 Hel 2012 Jätä kommentti
Kategoria(t): jaksaminen, liikunta, terveys Avainsanat: aurinko, helsinki city
Aion taas toukokuun alussa osallistua Helsinki City Runiin. Nyt on korkea aika aloittaa treenaminen mikäli aikaani aion parantaa. Ja sehän tässä on tähtäimessa. Tänä vuonna eräs ystävänikin innostui puolimaratonille lähtemisestä. Hieno homma.
Tämä samainen ystävä suositteli kriiskikeskukseen soittamista, kun tunnun olevan niin sippi. Oikeassahan hän on. Tämä hillitön väsymysoireilu on varmaan ihan psyykkistä. Joskin tilasin ajan lääkärillekin. On varmaan sulkea pois fyysisen sairauden mahdollisuus. Varsinkin kun luulotauti minuun joskus iskee. Tosin onpahan sukurasitteena myös sydän- ja verisuonitaudit eli ihan hyvä on aika ajoin itseään tutkituttaa. Tuota kipua, joka on tuossa vasemman keuhkon/rinnan/sydämen kohdalla taas, on kyllä aikaisemminkin tutkittu. Mitään ei silloin löytynyt. Voisiko sekin siis olla stressiperäistä? Lisääkö noita outoja kipuja ja tuntemuksia se, että koko ajan tarkkailee itseään. Lyökö se sydän nyt normaalisti? Mihin kohtaan koskee, jos koskee? Ja minkälaista kipua? Pistääkö, poltteleeko vai onko painon tunnetta. Ja niin edelleen. Ihan tasan muuten pysyttelen poissa tällä hetkellä netin kaiken maailman terveys- eli sairaussivustoilta.
Tänäänkin hiukan väsyttää, mutta se nyt johtuu yksinkertaisesti siitä, että nukuin ihan helkkarin huonosti viime yönä. Onneksi hiukan piristää tuo ihana sininen taivas ja aurinko. Mahtavaa kun kevät tulee. Olen niin valon, auringon ja lämmön lapsi.
Eilen laitoin hakemukset pariinkin mielenkiintoiseen paikkaan. Saas nähdä kuinka käy. Tämän päivän ohjelmassa on lisää työhakemusten tekemistä, parin yliopistoasian hoito ja juoksulenkki. Ja jos ihan pienet päiväunet!
Nukkuis karhujen kanssa
10 Hel 2012 Jätä kommentti
Kategoria(t): jaksaminen, minä itte, parisuhteesta, työ
Ei mahda mitään. Olen ihan helkkarin väsynyt. En ole jaksanut pakollisten asioiden lisäksi tehdä mitään, en yhtään mitään. Ja niiden pakollisten juttejenkin kanssa on ollut vähän niin ja näin. Ei jaksa, ei huvita, ei kykene. Väsyttää koko ajan. Minä, tavallisesti illan virkku, simahdan samoihin aikoihin lasten kanssa. Kun kello aamulla soi kestää vähän liian pitkään siihen, että jaksan nousta ylös ja hoitaa lapset kouluun ja eskariin. Aamuisin onkin sitten tupannut olemaan vähän kiirettä, hermojen menetystä ja kaikenlaista ei niin kivaa hässäkkää. Asiaa ei auta yhtään se, kun kumppani tulee kiljumaan miten hän saisi niiiiiiiiin ja niiiiiiin pitkään vielä nukkua jos me muut emme möykkäisi. Tsiisus miten riipiikään.
Alkuviikosta kävin työhaastattelussa, sinne sentään jaksoin mennä. Omalta puoleltani haastattelu meni ihan ok, ottaen huomioon vireystilani. Haastattelija taas ei oikein itsekään tuntunut tietävän mihin minua oli palkkaamassa. Ei oikein vakuuttanut. Aion silti työn ottaa, jos minut päättävät palkata. Kyseessä olisi kuitenkin vain määräaikainenduuni, jossa ehkä voisi olla mahdollisuus tehdä ihan mielenkiintoisiakin asioita, mikäli siis tätä rekrytoijaa on uskominen. Paljon muuta en työpaikan saamikseksi ole jaksanut tehdä. Ensi viikolla sitten.
Pari viimeistä viikkoa ovat olleet suorastaan loistavia esimerkkejä täydellisestä saamattomuudesta, vetelyydestä, aloitekyvyttömyydestä ja päättämättömyydestä tyylin talo palaa, pitäiskö kutsua palokunta, no ihan sama. Ei ollenkaan tyypillistä minua. Tavallisesti jos joku asia ei oikein nappaa eikä sitä saa hoidettua asiallisesti, keksin tilalle kaikenlaista muuta tekemistä ja toimintaa. Siinä vaiheessa kun olen riittävän kauan ährännyt kaiken sijaistoiminnan parissa, otan itseäni niskasta kiinni, ja hoidan sen mikä hoidettava on.
Onhan noita syitä tähän väsymykseen. Menee aika paljon parisuhdeongelmien piikkiin. Nyt niitä sitten setvitään perheneuvolassa. Erotako vaiko ei? Olen aika pitkälle sitä mieltä, että tämä ei tästä muuksi muutu. Enkä enää suostu siihen, että vain minä venyn ja annan periksi kaikessa tärkeässä. Sen olen sanonut mielestäni nyt riittävän monta kertaa. Lasten kannalta kai ei ole koskaan sopiva aika erota. Heidän takiaan olen jaksanut, mutta nyt mietin olisiko ero loppupeleissä heidänkin kannaltaan parempi asia. Koville ottaa. Todella.
Tiedän minä senkin, että kauhean kauaa en mutapohjaa jaksa ryöpätä. Pinnalle on palattava. Tänään olen sentään ollut jo vähän pirteämpi, eikä tulevaisuus näytä ollenkaan niin samealle kuin eilen.
Jotain asiaa
26 Tam 2012 Jätä kommentti
Täällä mä olen taas, eikä töihin tarvitse aamulla mennä. Menisin kyllä, jos olisi töitä. Eli nyt on työn haku päällä. Vielä ei ole tärpännyt. Tosin en tässä hakemisessa ole vielä kunnolla vauhtiin päässytkään. Käynnistelen vasta. Edellinen pesti oli varsin mukava ja mieluisa. Kyseessä oli pieni rekisteröity yhdistys, ja toimeenkuvaan kuului toimistohommia laidasta laitaan. Harmi vaan, että kyseessä oli määräaikainen työ. Olisin ihan hyvin voinut olla siellä pidempäänkin. Työaikakin oli mitä sopivin eli plus miinus kuusi tuntia päivässä.
Tuon viimeisimmän pestin sain tosi nopeasti ja vaivattomasti. Nyt on pari kertaa käynyt mielessä se, että jos olisin kymmenen vuotta nuorempi olisi työpaikan saaminen huomattavasti helpompaa. Toinen asia on se, etten vieläkään ole opintojani päätökseen saanut. Nythän noita kerkeäisi tekemään tässä työn haun lomassa. Se taas ei käy TE-toimistolle. Jos suoritan yh-den-kin tentin, menetän päivärahani. Asia ilmaistiin minulle hyvin painokkaasti ja hyvin tylysti viime syksynä, kun arvon TE-virkailijalta asiaa ystävällisesti tiedustelin. Eipä sitten.
Jos löydän kokopäivätöitä, teen opintojani eteenpäin, aina kun jaksan ja kerkeän. Jos saan jostain osa-aikatöitä, lupaan tehdä opintoni loppuun marisematta ja tekosyitä keksimättä. Se miten osa-aikaduunilla taloudellisesti pärjää, onkin sitten toinen kysymys. Tosin aina on pärjätty. Välillä paremmin, välillä vyötä kiristäen.
Mutta nyt CV ja hakemukset tältä päivältä sivuun. Arjen loppumattomat askareet kutsuvat ja äänestämässäkin ajattelin käydä.
Uamulla pittäis töihin männä…
15 Syy 2011 Jätä kommentti
Kategoria(t): lapset, työ, yleistä
Niinhän siinä nyt kävi, että meikäläisen vapaaherrattaren päivät ovat toistaiseksi ohi. Maanantaina alkaa reilun parin kuukauden mittainen pesti toimistohommissa. Tuleva työpaikka on jotain ihan muuta kuin edellinen firma. Hyvin pieni, mutta kaikinpuolin mukavan tuntuinen. Toimenkuvaan kuuluu toimistohommaa laidasta laitaan. Harmillista on se, että palkkakin on kovin pieni. Mutta ei se mithän. Jostain syystä olen varma siitä, että juuri tuosta paikasta tulee olemaan minulle hyötyä tulevaisuudessa.
Viikonloppuna onkin sitten tiedossa kunnon Excel-sulkeiset. Sitä kuulemma tulen työssä tarvitsemaan. Ja minä olen tietysti aina inhonnut kyseistä ohjelmaa. Otetaan nyt sitten vihdoin ja viimein ja ihan kunnolla haltuun sekin. Ni.
Just äsken tein taas jotain mitä en olisi koskaan uskonut tekeväni. Ostin nimittäin pojalle Urho-tv:ltä Jokerit-HIFK -matsin. Siis sen katseluoikeuden tietokoneelta. Kiesus, mihin tämä lätkämutsius minut vielä viekään totaalisen vararikon lisäksi. Ja vaikka lätkä ei suosikkilajeihin kuulukaan, kannatan tietysti Hifkiä.
Salasanasoppaa
08 Syy 2011 Jätä kommentti
Kategoria(t): Uncategorized, yleistä
Voihan kettu. Alkaa olla noita salasanoja erinäisiä kirjautumisia varten sen verran paljon, että tuppaavat unohtumaan ja menemään sekaisin. Pitäisi varmaan hankkia joku salasanaohjelma. Siis sellainen johon saisi muistiin kaikki salasanat joita käyttää. Ihan varmasti unohtaisin sitten sen salasanan. Pitää varmaan laittaa pw:t paperille ja paperi hyvään talteen. Ja samantien voin kuvitella tilanteen jossa käyn raivokkaasti läpi laatikoita, hyllyjä, paperipinoja sun muita paikkoja hyvässä tallessa olevaa lappua etsien.
Pitkän ja intensiivisen ja välillä todella raivokkaan ja epätoivoisenkin etsimisen jälkeen löysin toissa päivänä kadoksissa olleet työtodistukseni. Tämä tapahtui vähän niinkuin viime hetkellä, sillä olin eilen työhaastattelussa. Olin jo varautunut esittämään kaikenlaisia selityksiä sille, miksi osa tärkeistä todistuksista on hukassa. Vaan eipä tarvinnut selitellä. Haastattelu meni muutenkin mukavasti, joten toivoa sopii, että duunia pukkaa.
Firmasuunnitelmat ovat nyt syystä ja toisesta kylmäkellarissa odottamassa aikoja muita. Pitkästä aikaa ajatus töihin menemisestä tuntuu ihan hyvältä. Mutta saas nähdä kuinka muijan käy. Voi nimittäin käydä niin, että nuoremmat jyräävät ja meikäläinen voi rauhassa neuloa villasukkia ja kaulaliinoja sukulaisille joululahjaksi.
Ei ihan floristi
24 Tou 2011 Jätä kommentti
Kategoria(t): Uncategorized
Minulla ei ole vuosiin ollut viherkasveja. Syystä että onnistun aina tappamaan ne. Pari kuukautta sitten alkoi pitkästä aikaa kaihertaa ajatus muutaman kasvin hankkimisesta. Eräänä sunnuntaina ajoin intopiukassa lähimpään viherpeukaloiden tavarataloon. Ikisuosikkini limoviikunan lisäksi ostoskoriin päätyivät sädekaisla ja, öh, kasvi jonka nimeä en enää muista. Lisäksi pussi multaa ja pari ruukkua. Talla pohjassa takaisin kotiin. Siinä vaiheessa näin vielä itseni tulevana viherkasvien mestarikasvattajana.
Kotiin päästyäni sijoitin kasvit keittiön ikkunalaudalle. Kappas vain miten paljon paremmalta keittiökin heti näytti. Suorastaan kodikkaalta. Hehkuin toiveikkuutta. Hehkuin positiivisuutta. Parin ensimmäisen viikon ajan muistin kastella ja muutenkin hellästi hoitaa uusia perheenjäseniä. Kasvit olivat hyväkuntoisia. Ne näyttivät elinvoimaisilta ja kasvoivat suorastaan silmissä. Ensimmäisten lämpimien päivien aikaan vein pikkuiset kasvini ulos päivää paistattelemaan. Ja niinhän siinä kävi, että minä onneton unohdin ne sinne. Ja jotenkin se kastelukin pääsi pikkuhiljaa unohtumaan. Huonostihan siinä sitten kävi taas kerran. Ensimmäisenä kupsahti se kasvi, jonka nimeä en muista. Ei siinä auttanut enää minkäänlainen hätäkastelu. Kasvistani oli tullut kuiva koppura. Höh.
Limoviikuna ja sädekaisla sen sijaan sinnittelivät vielä. Niinpä päätin vaihtaa niille ruukun ja mullan. (Joo joo, se kai olisi pitänyt tehdä ihan alussa. Mutkun, mutkun…) Eipä auttanut sekään pelastustoimenpide. Kasvit rupsahtivat suorastaan silmissä yhä huonompaan ja huonompaa kuntoon. Keittiökään ei enää näyttänyt yhtään kodikkaalta. Päätin kuitenkin antaa kasviparkojen olla ikkunalaudalla, sillä ihan kokonaan ne eivät päässeet kuivahtaneet. Hiljainen toiveeni taitaa toteutua, sillä nyt näyttää siltä, että limo ja säde selviävät. Hiljakseen on limoviikunaan tullut uusia lehtiä ja sädekin sinnittelee. Ja minä muistan kastella. Sain pojalta äitienpäivälahjaksi niin hienon kastelukannun, ettei kastelua kertakaikkiaan voi unohtaa.
nounounou
18 Tou 2011 Jätä kommentti
Kategoria(t): minä itte
Jaahas. Kävin lääkärissä pyytämässä lähetettä sterilisaatioon. Lääkäri, oikein mukava sellainen, laittoi lähetteen eteenpäin, mutta epäili, ettei hakemukseni välttämättä mene läpi. Saatan olla liian vanha kyseiseen operaatioon. Hitto. Soon kuulkaas mummotauti seuraavana vuorossa.
Näinkö ikä ja vanheneminen elämään luikertelevat? Pikkuhiljaa tulee asioita joihin ei kelpaa, koska on liian vanha. Miten käy työnhaun kanssa siinä vaiheessa kun mahdollinen työnantaja katsoo syntymävuoden? Deletoidaanko hakemus samantien? Kurppa mikä kurppa. Yli nelikymppiset naiset kilpailevat deittimarkkinoilla rutkasti nuorempien ja kiinteämpien kanssa.
Siinähän pidetään itsestämme huolta. Lätkitään ryppyvoidetta naamaan ja selluliittirasvaa jalkoihin. Syödään terveellisesti kaikenmaailman powerfoodeja, juostaan puolimaratoneja ja pukeudutaan tyylikkäästi ajan harppoessa armottomasti kohti käytettävä ennen -päivämäärää. Eieiei. Nounounou.
Minä tosiaankin elän nyt elämäni parasta aikaa. Parikymppisenä olin ihan pihalla. Oli masennusta, ahdistusta ja suunnatonta epävarmuutta. Itsetunto oli nollilla ja sitähän sitten pönkitin liialla alkoholin käytöllä ja muulla typerällä toiminnalla. Vuosia vaelsin hämärissä tunneleissa. En koskaan uskaltanut kohdata elämäni kipeitä asioita. Peitin demonit ja vakuuttelin, että kaikki on hyvin. Kyllä tämä tästä. Hain välillä apua asioihini, mutten koskaan uskaltanut tehdä asioita loppuun saakka. Häpesin aivan valtavasti. Itseäni. Vihasin aivan valtavasti. Itseäni. Annoin kyllä anteeksi. Kaikille muille, mutta en itselleni. Eihän sellaisesta mitään tule.
Vasta kun raskaustesti näytti ensimmäisen kerran kahta viivaa, alkoi lopullisesti minun matkani kohti eheää elämää. Melkoiselle matkalle lähdin. Matkalle, jonka alku oli täynnä kipua ja surua, hyväksymistä, hyvästejä ja anteeksiantoa. Sitten mukaan tuli iloa, onnea ja naurua. Samalla matkalla olen vieläkin. Alun kivikkoinen polku on vain muuttunut miellyttäväksi tieksi. Helpoksi, tai ainakin helpommaksi, kulkea. Välillä entisen elämän demonit nostavat päätään. Pitävät hurjaa meteliä. Vaimenevat ja jatkavat untaan, kun eivät vastakaikua enää saa.
Minä voin hyvin ja olen terve. En tunne itseäni nuoreksi tai vanhaksi. Tunnen itseni iättömäksi. Hitto vieköön, jos tätä on keski-ikä, niin olen sitä riemumielin.
